Enkelikellot vie muistoihin

On ensimmäinen adventti. Kasasin tänään enkelikellot, joiden kilkatus toi mieleen lapsuuden. Miten keittiössä seurasin enkeleiden pyörimistä, kuuntelin kilinää ja perheenjäsenten puuhia. Kuinka kynttilöiden lämpö ja valo rauhoittivat. Ulkona oli lunta ja pakkasta.

Muistoaikoina olin itse isompi kuin omat lapseni nyt. He piirsivät, toinen söi kyniä, yritti kiivetä pöydälle ja vaihteli penkkejä. Molemmat hämmästeli kilkatusta ja ihasteli valoa. Itse suojelin kynttilöitä kaatumiselta. Kilkatus ei ollut heille vielä tunnelmallista, vaan jatkuva kilinä häiritsi ja sammutusta pyydettiin – tiiittoos. Ulkona sentään on pakkasta ja pimeää, mutta lunta vielä odotellaan.

Kun koti hiljeni vähäksi aikaa, sytytin kynttilät uudelleen ja nautin hetken hämärässä. Kuppi kahvia ja joulusuklaata. Mietin jouluja, tulevia puuhia ja Joulutaloa.

Viime vuonna askartelin pahvilaatikosta Joulutalon ja aloitin tämän blogin. (Idea joulutalosta) Joulutalo oli syksyn projekti, harrastus korona-arjen keskellä. Vaikka askartelusta pidänkin, en ollut varmaan koskaan askarrellut niin paljoa, enkä ylipäätään pitkään aikaan ihan itse. Mutta taloprojekti vei mennessään ja toi askartelun takaisin arjen tasapainoksi. Aika on ollut tänä syksynä välillä (eli yleensä) kortilla, mutta pienetkin luomisen hetket ilahduttaa.

Kuvassa Joulutalon yläkerta. Näihin aikoihin viime vuonna tein viimeisiä askarteluja ja talo alkoi valmistumaan. (Matot lattiaan ja lahjat pakettiin)

Tällä hetkellä Joulutalo on vielä kasattuna laatikkona ylähyllyllä. (Joulutalon purkaminen säilöön) Heti kun sopiva hetki koittaa, otan laatikon alas ja kasaan talon jälleen jouluiloa tuomaan. Tonttujen touhuja ja pieniä haaveita, mielikuvitus vie pohjolan tähtien alle, lumisten puiden katveeseen.